Tätä on jauhettu pitkään. Sanon minä vaan: ”Huoh, ja pah.” Se tuntuu pelottavalta, se tuntuu kuitenkin epätodennäköiseltä, vaikka se onkin niin lähellä todellisuutta. Ajattele miltä se tuntuisi. Ajattele miltä se näyttäisi. Kuvittele. Minä käskin sinun kuvitella teitkö sinä sitä? Et, et tietenkään. Miten minä niin luulin että kuvitteliset? Olenko tyhmä, vai tosi tyhmä?
Joskus luulen niin, mutta joskus minulla on niin itsevarma olo, etten pelkää mitään. Joskus taas pelkään kaikkea, se tuntuu niin hassulta, tyhmältä, olenhan melkein aiukuinen. Aivan kohta aikuinen, ja maailman loppu tulossa. Miltä se näyttää? Pimeneekö maailma? Syttyykö tulipalo, vai tuleeko järkyttävän kylmä? Tai jos tulee kaikki, miltä se tuntuisi?
Kaikki kuolee, kukaan ei enää kärsisi. Ei edes kehitysmaan lapset, ei eläimet joille tehdään jatkuvasti eläin kokeita. Se on niin väärin. Kaikilla pitäisi olla samanlainen tasa-arvo. Miehillä, naisilla, lapsilla, ja vanhuksilla. kehitysmaissa, ja kaikkialla. Jokaisella yksilöllä on oikeus elää. Elää omana itsenäänsä. Kaikki me olemme erillaisia. Emme me mehada sille mitään. Maailma olisi todella tylsä jos me kaikki olisimme samanlaisia. Elämä olisi mutkitonta. Ei olisi maailmaa, jos kaikki olisivat samaa mieltä. Ei olisi tulossa maailman loppua, otsonikerros ei vähentäisi kerroksiaan.
Kukat kukkisivat ylös avaruuteen asti. Linnut lentäisivät avaruudessa, kalat usivat taivaassa, talot olisivat nurin päin, tai leijuisivat ilmassa. Vesi olisi kirkkaanpunaista. Puut kasvaisivat lukemattomiin. Ihmiset leijuisivat ilmassa, olisivat näkömättömiä. Olisivat haamuja, mutta silti elollisia. Miltä tämä kaikki näyttäisi sen jälkeen? Miltä se tuntuisi? Tai maistuisi? Ketään ei enää olisi. Ei enään ellollista. Ei enää mitään värejä. Kaikki olisi mustaa, mustaa tuhkaa, jotka näyttävät silti olemassa olonsa.
Mitään ei enää olisi oikeasti.
